Eilen, tänään, huomenna

Teknologiset massamedian välineet kulkevat yleensä kolmen vaiheen läpi ennen vakiintumistaan osaksi sosiaalisesti hyväksyttyä, ja loppuen lopuksi kovasti kaivattua, asemaansa. Tuskinpa kukaan enää puhelimestaan tai netistään luopuisi, mutta niinpä vaan nekin ovat joutuneet rakentamaan ensin infrastruktuurinsa, sen jälkeen sisällön, ja lopulta tarpeellisuutensa oikeuttavan asiayhteyden. Digital signage on vähitellen läpäisemässä kakkosvaiheen, mutta on vielä kaukana siitä, että Tauno Tavallinen ihan oikeasti tarvitsisi näyttöjä osaksi kaupassakäyntiä, auton tankkausta, ravintolaillallista tai bussin odottelua.

Infrastuktuuri digital signage –ratkaisuille alkoi rakentua muinaisten kuvaputkitelevisioiden ja tekstinkäsittelyyn tarkoitettujen tietokoneiden yhdistelmistä. 1990-luvun alussa VGA-PAL –muunnin yhdisti aiemmin teknisesti yhteensopimattomat PC:t ja TV-median. Kuitenkin vasta LCD- ja plasmatelevisioiden yleistyessä ala pystyi ylittämään aiemmat koon, asettelun, kuvanlaadun ja erityisesti hinnan asettamat rajoitteet. Pioneereina toimivien tuotekehitysyritysten jalanjäljissä lähes kaikki DS-alan toimijat ovat 2010-luvulle tultaessa päässeet irti erillisestä PC:stä näytön takana ja siirtyneet digitaalisiin medialaitteisiin, jotka vastaavat digital signage –käytön vaatimuksiin. Infrastruktuuri reaaliaikaisen informaation jakamiselle verkon yli, ja sen näyttäminen hyvälaatuisena näytöillä 24/7 ilman tähtitieteellisiä hintoja on syntynyt.

Nyt päästäänkin siihen toiseen vaiheeseen, mihin monet digital signage –käyttäjät ja toimittajat ovat päässeet ja jääneet, eli sisällön rakentamiseen. Näytöille tuupataan tavaraa, ja sääntö tuntuu monesti olevan ”mitä enemmän, sen parempi”. Webbisivut, printtimateriaalit ja TV-mainosmateriaalit siirretään jopa ihan sellaisenaan näytöille. Pavlovin koirien tapaan pelkästään näytön olemassaolo saa meidät kuolaamaan (lisäämään sisältöä) vaikka loppuen lopuksi lihaa (katsojan toimintaa) ei tulekaan. DS-näytöt ovat kuitenkin oma mediansa, joka vaatii ja ansaitsee omanlaisensa sisällön. Ei kai kukaan nettisivujaankaan sellaisenaan televisiomainokseksi siirtäisi?

Internetin yleistymisen toinen vaihe oli hurja ”nyt tehdään nettisivuja”-buumi, joka täytti netin epärelevantilla tietomassalla. Vasta hakukoneiden synty ja informaation muuttuminen käyttäjäkeskeiseksi siirsivät koko Internetin olemassaolon kolmanteen vaiheeseen. Tähän DS-alallakin olisi pyrittävä, ja viitteitä siitä voi jo nähdä. RSS-syötteinä esitetään uutisia ja säätietoja, jotka epäilemättä rikastuttavat katsojan kokemusta ja luovat tarpeellisuuden näyttöjen olemassaololle. Touch screenit kirjaimellisesti tekevät näytöistä käsinkosketeltavia. Markkinoilla on myös DS-järjestelmiä, jotka mahdollistavat sisällön reaaliaikaisen muokkaamisen kellonajan, kohderyhmän, tai vaikka säätilan mukaan, ja luovat yhteyden katsojan ja näytön välille. Ei bensapumppu tai kassakone tiedä, että ulkona tuiskuaa lunta, ja asiakas voisi kaivata kuumaa kaakaota tai tarjousvillasukkia.

Digital signagella on täydet mahdollisuudet vakiinnuttaa asemansa kaivattuna ja tarpeellisena viestinnän kanavana, joka tuottaa lisäarvoa niin katsojalleen kuin ylläpitäjälleenkin. Kakkosvaihe vaatii vielä sisällön suunnittelun opettelemista, ja kolmosvaiheeseen pääsy innovatiivisuutta niin käyttäjiltä kuin tekniikan toimittajiltakin. Puhelimen tai Internetin kaltaista tarpeellisuutta DS-näytöt tuskin koskaan saavuttavat. Voidaan kuitenkin kai jo uskoa siihen, että tulevaisuudessa Tauno Tavallista harmittaa, jos vaikka Turun Kauppatorin tai Kampin keskuksen ledinäytöt pimenevät, eivätkä enää rikastutakaan sisällöllään pitkäveteistä bussin odottelua.

Referoitu vapaasti Mediasignagen artikkelista http://www.mediasignage.com/html/digital_signage_history.html